Jäljestystä ja kaikkea sellaista

Kuvia ei ole, mutta tarina kertoo, että Aiko alkaa päästä kiinni jäljestämisestä. Eilen meni jo joutuisammin kuin aikaisemmin, sillä kun antaa pitkän liinan eikä katsele koiraa silmiin - vaikka Aiko haluaakin varmistaa "tätäkö tässä nyt tehdään" -tyyppisesti. Maalikoira löytyi ja meneminen oli itsenäistä jäljen päällä tarkkaan kulkemista.

Tarkistukset tehtiin muutamassa risteyksessä sveitsiläisellä kelloseppätarkkuudella kuin vain voi shibalta odottaakin. Reuhuaminen ja elämöiminen olisi rahvaan brutaalia toimintaa. Aiko liukuu kauniisti kuin geisha kasvuston joukossa. Ilmaisu maalin löytyessä on hieno, äänetön seisonta - saman asennon kun saisi näyttelyssä aikaan niin olisi tupen rapinat. No, me emme noissa kauneusjutuissa aikaamme kuluta, vaan jätämme ne muiden toimiksi :-)

Aiko on siinä mielessä oma itsensä, että palkinnoksi ei tarvita ruokaa eikä vesikään maita. Sen sijaan suhde muihin koiriin on muuttunut varmemmaksi ja se on kiinnostunut kovasti harjoituskavereistaan.

Muistakin sen verran, että Siiri ja Vappu ovat saaneet hetkeksi uuden naposteltavan. Kukkapenkkeihin on siroteltu kanankakkarakeita. Ne ovat todella makoisia ja aromikkaita pikkupurtavia. Mukavaa myös ihmispoloille, joiden posket haisevat kanan pissalle koirapusujen jälkeen. Sellaista.

Karva- ja kakkasadetta

Elämä soljuu arkisesti. Aikolla on vuosisadan karvanlähtö (taas kerran) ja kotimme kylpee päivittäin karvapalloissa kuin amerikkalaisen westernin tuulessa pyörivien aavikkopensaiden lailla. Linnut ovat saaneet hyvän osan turkista, sillä harjaan irtokarvaa kasa kaupalla aamuisin. Tiaiset käyvät noutamassa turkkitupot pesiin poikasten lämmikkeiksi. Kysyntää koirankarvalakanoille on riittänyt.

Kävelyretkemme päättyi dramaattisesti, sillä kauhein mahdollinen asia, Aikon mielestä, pääsi yllättämään: KAKKAKIKKARA KARVAHOUSUISSA KIINNI! Tuon onnettoman ilmiön yllätettyä koiraneidon alkoi vimmatunmoinen vaakatasoinen pyöriminen ja hätääntyminen nousi kierros kierrokselta. Aikon mielestä jotain noin häpeällisen kaameaa ei voi sattua HÄNELLE. Sain esimakua siitä, millainen voisi olla takapäästään osaksi halvaantuneen koiran kävely kun Aiko kiemurteli kotiin raahaten takapäätään puolimastossa ja välillä romahtaen ruohikkoon. En voinut olla vertaamatta mielessäni Siiriä ja Vappua samassa tilanteessa. Niillä on harva se kerta jotain kokkareita kalsareissa, joista ei voisi vähemmän välittää. Ne tippuvat joka tapauksessa sitten aikanaan kun kuivuvat kylliksi - ajattelevat Siiri ja Vappu :-).