Terapiakoirat

Olemme toki tienneet ja kuulleet koirien terapeuttisista vaikutuksista, mutta kokemus kolmen terapiakoiran kanssa asumisesta on taas jotain uutta ja hämmästyttävää. Isäni kuoli yllättäen viikko sitten ja äitini muutti asumaan luoksemme. Äidillä on alzheimer ja muisti on huono.

Surun ja alakulon hetkinä koirat ovat aivan lähellä. Vappu on ollut aina erikoistunut sairaan vieressä olemiseen. Se ottaa paikkansa aivan läheltä ja nojaa uskollisesti vaikka tunteja kylki kylkeä vasten hiljaa ja empaattisesti. Se on ollut sellainen jo pienestä pitäen. Sairaanhoitaja-Vappu.

Siiri on sylissä ja haluaa kovasti kontaktia. Se on kolmikosta omalla pentumaisella tavallaan avoin ja koko kehollaan läsnä. Äitini ei ole koskaan ollut koirien kanssa sinut. Alzheimer ei paranna asiaa. Siiri keksi kuitenkin keinot murtaa muistamattomuuden muuri. Se asettui äitini nojatulin jalkajakkaralle aivan hiljaa paikoilleen. Siiri, joka tavallisesti kiipeää heti syliin, tarjoaa tassua naamaan ja ottaa heti hellyyttä itselleen. Nyt se oli täysin liikkumatta, odotti, odotti ja odotti - kunnes äidin käsi hakeutui varovasti silittämään sen päätä. Siiri oli liikkumatta ja otti silityksen vastaan ja antoi äidin rauhassa tutustua koiran pehmeään turkkiin. Se malttoi pitkiä aikoja olla vain paikallaan ryntäämättä mihinkään ja vaatimatta mitään.

Aiko taas tuo rakkaimman karvapalansa äidille heti aamusta. Se on vielä pentumaisen villi ja kuitenkin Aikokin osaa rauhoittua äidin lähellä. Ulkona istuessamme Aiko alkoi kantaa äidin lähelle palloa eikä aikaakaan kun äitini alkoi heittää palloa Aikolle. Kummallista :-) Minulle Aiko ei anna palloa kuin pienen takaa-ajon jälkeen ja silloinkin se tiputetaan metrien päähän. Äidille pallo tuodaan aivan tuolin viereen ja sievästi ja rauhallisesti.

Vappu puolestaan asettui ulkona äidin käden ulottuville silitettäväksi. Kului hetki ja äitini alkoi puhua Vapulle - pitkiä aikoja seurustellen - nuo kaksi tyttöä keskenään.