Kaatosadetta ja kevään odotusta
Ulkona on tasaisen harmaata ja sumuista vuorokauden ympäri - marraskuu Suomessa. Kuraa kertyy joka paikkaan ja tassypyyhe on kova sana. Kaikkien muiden mielestä paitsi koirien. Kuivaa kalaa kuluu palkitsemioperaatioissa massoittain kun jokaisella on neljä pyyhittävää tassua ja ulkona pihalla pitää päästä käymään vähän väliä. Ulko-ovi on kuin vilkkaan lentoaseman pyöröovi, joka surraa taukoamatta. Aina on "asiakas" menossa tai tulossa, ilman matkalaukkua tosin. Suussa saattaa olla käpy, oksa tai jotain suurempaakin, josta päästäänkin luontevasti seuraavaan asiaan: tulppaanit ja syksy.
Vuosi sitten syksyllä istutin puutarhaamme toistasataa sipulia. Monenlaista erikoisuutta. Yllätys oli mekoinen kun kävin vielä ennen pakkasten tuloa katsomassa, että kaikki on kunnossa kukkapenkeissä. Ei ollut! Maassa oli sipulien mentäviä "porausreikiä" ja muutama sipuli lojui siellä sun täällä hampaanjäljet kyljissään. Vappu ja Siiri olivat löytäneet makoisat naposteltavat. Ne kävivät illan pimetessä kaivamassa koko rivin ylös mullasta syötäväksi. Seuraus oli ilmeinen: yällä kuului kumeaa "koiran-oksentamisen-kakomista". Aamulla sitten korjattiin sato tokaisten lakonisesti: "aha, täällä on taas joku oksentanut". Kaivaminen loppui vasta kun peitin sipulialueet kanaverkolla.
Keväällä Aiko liittyi laumaa ja alkoi uudenlainen harrastus: kukkaan puhkeavan tulpaanin metsästys. Kun aaveet, jokainen aamulla kukkansa avannut tulpaani sojotti hetken kuluttua varsi kohti taivasta kurottaen - ilman kukkaa!!! Kolmen koiran puutarhaparturointi oli tehokasta. Tarkinkaan valvonta ei estänyt kukkien katoamista. Vain kanaverkko auttoi. Kuvissa pikku-Aiko kiertää "Herkkuja". Vielä kesällä kukkien jo kadottua, sipuleita kaivettiin taas maasta kilvan. Olin jo luovuttanut taistelun.
Tänä syksynä sipulit odottavat jälleen kassissa pääsyä maahan. Nyt kuitenkin kaikki istutetaan talon etupuolelle, minne koirilla ei ole pääsyä. Mukava katsoa, onko sisäpihalla enää yhtään sipulia maan uumenissa. Tuoko kevät sinne kukkia?
Ulkona on tasaisen harmaata ja sumuista vuorokauden ympäri - marraskuu Suomessa. Kuraa kertyy joka paikkaan ja tassypyyhe on kova sana. Kaikkien muiden mielestä paitsi koirien. Kuivaa kalaa kuluu palkitsemioperaatioissa massoittain kun jokaisella on neljä pyyhittävää tassua ja ulkona pihalla pitää päästä käymään vähän väliä. Ulko-ovi on kuin vilkkaan lentoaseman pyöröovi, joka surraa taukoamatta. Aina on "asiakas" menossa tai tulossa, ilman matkalaukkua tosin. Suussa saattaa olla käpy, oksa tai jotain suurempaakin, josta päästäänkin luontevasti seuraavaan asiaan: tulppaanit ja syksy.
Vuosi sitten syksyllä istutin puutarhaamme toistasataa sipulia. Monenlaista erikoisuutta. Yllätys oli mekoinen kun kävin vielä ennen pakkasten tuloa katsomassa, että kaikki on kunnossa kukkapenkeissä. Ei ollut! Maassa oli sipulien mentäviä "porausreikiä" ja muutama sipuli lojui siellä sun täällä hampaanjäljet kyljissään. Vappu ja Siiri olivat löytäneet makoisat naposteltavat. Ne kävivät illan pimetessä kaivamassa koko rivin ylös mullasta syötäväksi. Seuraus oli ilmeinen: yällä kuului kumeaa "koiran-oksentamisen-kakomista". Aamulla sitten korjattiin sato tokaisten lakonisesti: "aha, täällä on taas joku oksentanut". Kaivaminen loppui vasta kun peitin sipulialueet kanaverkolla.
Keväällä Aiko liittyi laumaa ja alkoi uudenlainen harrastus: kukkaan puhkeavan tulpaanin metsästys. Kun aaveet, jokainen aamulla kukkansa avannut tulpaani sojotti hetken kuluttua varsi kohti taivasta kurottaen - ilman kukkaa!!! Kolmen koiran puutarhaparturointi oli tehokasta. Tarkinkaan valvonta ei estänyt kukkien katoamista. Vain kanaverkko auttoi. Kuvissa pikku-Aiko kiertää "Herkkuja". Vielä kesällä kukkien jo kadottua, sipuleita kaivettiin taas maasta kilvan. Olin jo luovuttanut taistelun.
Tänä syksynä sipulit odottavat jälleen kassissa pääsyä maahan. Nyt kuitenkin kaikki istutetaan talon etupuolelle, minne koirilla ei ole pääsyä. Mukava katsoa, onko sisäpihalla enää yhtään sipulia maan uumenissa. Tuoko kevät sinne kukkia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti