Aiko on vihdoinkin saanut jokavuotisen karvanlähdetysprojektinsa melkein päätökseen ja kaiken alta on kuoriutunut hoikka koira. Nyt voikin alkaa taas kasvattaa uutta alusvillaa kun ihokin on vaihdettu hilseilevän alusvillan kanssa.

Pihallamme on ollut varispariskunta pentunsa kanssa. Yhteiselo muuttui taisteluksi kun yritimme säästää poikasen henkeä lintupaisteja pyydystävältä tyttökoiratriolta. Varikset olivat sitä mieltä, että hyökkäys on paras puolustus. Sain äkäisen variksen kimppuuni ja päähäni kaksi haavaa ja kynsimäjäljet. Samana päivänä pariskunta seurasi minua kadulla pitkän matkaa hyökkäillen Siiriä ja Vappua ja minua kohden kun luulimme menneemme turvalliselle alueelle kävelylle.

Tuon episodin jälkeen kuljimme kolmisen päivää harava kädessämme omalla pihallamme. Kerroimme tosin naapureille syyn outoon käytökseemme, jotta saisimme maineemme pysymään joten kuten pinnan päällä. Siiri kulki pitkin pihan reunoja ja pensaiden alusia. Sekään ei juossut enää reippaasti haukkuen, vaan luimuili pitkin nurkkia. Kotimme ja pihamme oli vallattu! Ainoa keino oli ottaa käsineet käteen, siepata variksen poikanen ja heittää se kerta kerran jälkeen aidan yli naapureiden pihalle. Onneksi se kasvoi lopulta lentokykyiseksi ja nyt taas meillä on rauha - ja HELLE!

Jäljestystä ja kaikkea sellaista

Kuvia ei ole, mutta tarina kertoo, että Aiko alkaa päästä kiinni jäljestämisestä. Eilen meni jo joutuisammin kuin aikaisemmin, sillä kun antaa pitkän liinan eikä katsele koiraa silmiin - vaikka Aiko haluaakin varmistaa "tätäkö tässä nyt tehdään" -tyyppisesti. Maalikoira löytyi ja meneminen oli itsenäistä jäljen päällä tarkkaan kulkemista.

Tarkistukset tehtiin muutamassa risteyksessä sveitsiläisellä kelloseppätarkkuudella kuin vain voi shibalta odottaakin. Reuhuaminen ja elämöiminen olisi rahvaan brutaalia toimintaa. Aiko liukuu kauniisti kuin geisha kasvuston joukossa. Ilmaisu maalin löytyessä on hieno, äänetön seisonta - saman asennon kun saisi näyttelyssä aikaan niin olisi tupen rapinat. No, me emme noissa kauneusjutuissa aikaamme kuluta, vaan jätämme ne muiden toimiksi :-)

Aiko on siinä mielessä oma itsensä, että palkinnoksi ei tarvita ruokaa eikä vesikään maita. Sen sijaan suhde muihin koiriin on muuttunut varmemmaksi ja se on kiinnostunut kovasti harjoituskavereistaan.

Muistakin sen verran, että Siiri ja Vappu ovat saaneet hetkeksi uuden naposteltavan. Kukkapenkkeihin on siroteltu kanankakkarakeita. Ne ovat todella makoisia ja aromikkaita pikkupurtavia. Mukavaa myös ihmispoloille, joiden posket haisevat kanan pissalle koirapusujen jälkeen. Sellaista.

Karva- ja kakkasadetta

Elämä soljuu arkisesti. Aikolla on vuosisadan karvanlähtö (taas kerran) ja kotimme kylpee päivittäin karvapalloissa kuin amerikkalaisen westernin tuulessa pyörivien aavikkopensaiden lailla. Linnut ovat saaneet hyvän osan turkista, sillä harjaan irtokarvaa kasa kaupalla aamuisin. Tiaiset käyvät noutamassa turkkitupot pesiin poikasten lämmikkeiksi. Kysyntää koirankarvalakanoille on riittänyt.

Kävelyretkemme päättyi dramaattisesti, sillä kauhein mahdollinen asia, Aikon mielestä, pääsi yllättämään: KAKKAKIKKARA KARVAHOUSUISSA KIINNI! Tuon onnettoman ilmiön yllätettyä koiraneidon alkoi vimmatunmoinen vaakatasoinen pyöriminen ja hätääntyminen nousi kierros kierrokselta. Aikon mielestä jotain noin häpeällisen kaameaa ei voi sattua HÄNELLE. Sain esimakua siitä, millainen voisi olla takapäästään osaksi halvaantuneen koiran kävely kun Aiko kiemurteli kotiin raahaten takapäätään puolimastossa ja välillä romahtaen ruohikkoon. En voinut olla vertaamatta mielessäni Siiriä ja Vappua samassa tilanteessa. Niillä on harva se kerta jotain kokkareita kalsareissa, joista ei voisi vähemmän välittää. Ne tippuvat joka tapauksessa sitten aikanaan kun kuivuvat kylliksi - ajattelevat Siiri ja Vappu :-).

Perheemme koirusten palloilukausi on virallisesti alkanut. Aamut, päivät, iltapäivät ja kuulaat illat kuluvat palloillessa. Mitä sitten tuosta jää, sijoitetaan etsintätreeneihin ja kuhertelevien kyyhkysten tuijottamiseen ja naapurissa satunnaisesti vierailevien pikkukoirien vaanimiseen. Siiri pyrkii pidemmälle - se tassuttelee noin kerran viikossa parin talon päähän (omine lupineen) tuijottamaan 5 pikkukoiran kotina toimivaa omatkotitaloa. Sitten joku ystävällinen naapuri kantaa karkulaisen taas kerran kotiovellemme.

Aiko on liittynyt etsijäkoiriemme tyttöjoukkoon, sillä alkeiskurssin ensimmäinen harjoitus on takana. Räntä- ja vesisateessa alku ei ollut lupaava, sillä Aiko laski hännän tiskirätiksi ja murisi koko joukolle ja pyrki takaisin autoon. Harjoitusten alkaessa Aikolla ei ollut mitään kokemusta etsimisen alkeistakaan ja ensimmäinen näkölähtö menikin asiaan tutustuessa. Koiria oli kahdeksan ja määrä tuotti osaltaan tosiasiassa hienon tuloksen - kaikille ei selvästikään kannattanut murista ja häntäkin piti nostaa ylös, jotta olo olisi normaali.

Toinen jälki olikin sitten käännekohta. Haettava maali oli viehättävä ja kaunis spanielipentu. Aiko seurasi huolellisesti ja täsämällisesti jälkeä, katsoi pari kertaa taakseen ja kun sai vahvituksen siitä, että tätä oli tarkoitus tehdä, se meni suoraan maaliin. Makkarat eivät Aikolle maistu, eikä muukaan syötävä kun tilanne on uusi. Sen sijaan mieliala oli korkealla loppuillan vaikka koko harkkoihin meni kolme ja puoli tuntia melkoisen keljuissa sääolosuhteissa. Jatkoa siis seuraa :-)

Etsijäjoukon harjoittelua

Taas on harjoittelupäivä takana. Siiri ja Vappu ovat (äitini sanoja lainaten) aamusta alkaen kuin "seinästä repäistyjä". Levotomuus tarttuu kaikkiin ja kun sitten lopulta koittaa aika lähteä etsintäHARKKOIHIN, autossa huudetaan häkissä suoraa huutoa niin, että sisäkaton velurit ovat rullalla. Kaikki tuo reuhtominen ja itsensä kiihdyttäminen huimiin sfääreihin ennakoi näemmä selkeää suoritusta etsinnässä :-) ... siis ainakin eilen.

Siiri haistoi maalikoiran pantaa ja sitten se seisoi terävänä paikallaan niin pitkään, että kouluttaja alkoi jo ehdotella erilaisia "istu vieressä ja mennään" -käskyjä. En hennonut sanoa, että turhaan olisivat nuo tarjolla Siirille. Kunhan tuo hetken tuumaa ja sitten menee. Ja niin meni. Kuivalla asfaltilla, taajamassa, kuuden alle kouluikäisen lapsen pöyräkilpailujen maalialueen läpi ja sitten eteenpäin kulmat kulkien tuulessa, joka repi melkein hiukset päästä. Häiriöt eivät haitanneet Siiriä työssä :-)) Se kipitti koko matkan suoraan kuin kiskoilla ja maalikoiran nähdessään seisoi hetken ja sitten olikin makkarahetken aika. Sellaisia. Vappu teki samanlaiset ja sitten joukolla ihan hiljaisina takaisin kotiin.

Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa?

No niin, nyt on sitten Aikokin ilmoitettu etsijäkoira-alkeiskurssille. Näinköhän mairea hymy hyytyy suupielistä, kun kysytään palveluhalua ja odotukset toimia kuten IHMISET HÖLMÖT (=IH) odottavat. Se nähdään. Ainakin Aikolla on nenä hallussa ja järki päässä. Koirakolmikkomme smartein jäsen voi vain olla luonteeltaan sellainen, että ei kiinnosta.

Etsintäharjoituksien paras anti on ollut tottuminen "työtilanteessa" toisiin koiriin. Varmaan me IH:t (*selitys yllä :-) käyttäydymme eri tavalla, sillä jopa Siiri on suhteellisen rauhallinen kun se tekee harjoitusta. Kummallista, mutta tosiaan toiminta on asiallista, ammattimaista ja selkeää --- siis ihan totta --- sellaista :-) Jatkoa seuraa kun koulutus on alkanut.